lauantai 30. marraskuuta 2013

Minä, sinä, hän, me, te, he.

Kuuntelin joulusiivousta tehdessä, toisella korvalla TV:stä Jutta ja puolenvuoden supedieetti ohjelmaa. Monelle varmaan idea tuttu, puoli vuotta aikaa puottaa painoa x-määrä ja korvata rasva lihaksella. Kuulostaa hyvälle ja varmasti onkin. Kävin hieman alle vuosi sitten kuuntelemassa Jutta Gustafsbergin luentoa hyvinvointimessuilla, siellä tämä pirtsakka nainen kertoi kiinnostavasti terveydestä ja hyvinvoinnista. Ilman meikkiä, päällä normaalit vaatteet, mutta mukana suuri koko Madetojan salin täyttävä pirteä ja itsevarma olemus. Kysymys "Kuinka moni täällä on täysin tyytyväinen omaan ulkoiseen ja sisäiseen minäänsä?" sai ainoastaan viiden ihmisen käden nousemaan pystöön, minä olin yksi niistä. Järkytyin käsien määrän vähyyteen, vieressä olevani hyvä ystäväni- joka on kaunis ja omistaa ihanan tempperamenttisen luonteen istui hiljaa ja piti käden tiukasti sylissä. Minä vain mietin miksei?



Luin hiljattain Doven tekemän tutkimusen naisista ja heidän ulkonäöistään. Kamalaa luettavaa oli se, että noin 7000  (18-64 vuotiaita ) naisesta reilusti yli 50% oli tyytymättömiä ulkonääköönsä ja olivat itse kovimpia soimaamaan itseään ja omaa peilikuvaansa..
Monesti pienessä mielessäni mietin miksi nykyään ollaan niin ankaria itseään kohtaan? Miksi täytyy keskittyä vain niihin asioihin jotka pitäisi muuttaa? - Kun kaikki voisi keskittyä vain niihin hyviin kohtiin, joita meistä jokaisesta löytyy, ihan varmasti. Ei ole kirjoitettu mihinkään lakipykälään, että meidän jokaisen täytyy inhota itsessämme enempi kuin rakastaa, miksi siis teemme niin? Helpompiha se on aina toiselle sanoa ja kehuja "olet ihana", "sinun tukka on kiva", "ihana paita", "kaunis hymy", "ihan persoona" yms. Mutta miksi samoja sanoja ei voisi sanoa itselleen? "Ostimpas kyllä tänään ihanan paidan, tämä sopii minulle hyvin" Ei kuulosta hassummalle, mutta silti yleensä lisäämme lauseen perään sanan "MUTTA...tämä paita onkin sopiva joka vartalolle". Miksei voisi sallia itselle kauniita lauseita ilman muttia ja ilman ehtoja? 



Nykyään tuntuu, että yhä nuorempi on yhä tietoisempi omasta ulkonäöstään. Jo nuorena yritetään muokata omaa vartaloa ja persoonaa, mikä on harmi. Meillä jokaisella on omat luut, luut jotka luovat perustan sille minkä muotoisia me olemme. Luut joiden muotoa emme voi muuttaa. Toisilla on kapea lantio, toisilla naisellisen leveä, kolmannella ylävartalo muodostaa mahtavan t-kirjaimen ja neljännellä on upean pitkät jalat. Ne ovat meidän omat luut, meidän oma perusta koko ulkoiselle olemukselle. On aivan turhaa suunnittella kauneuskirurgiaa tai muutakaan, ne luut ovat sinun ja pysyy. Jokainen rakentaa oman näköisen vartalon luidensa ympärille, tämä vartalo kätkee ihosi kaiken mitä sinussa on ja mitä omistat. Sen sisällä olet sinä, sinun persoonasi, sinun elämäsi, sinun ajattelutapasi, sinun kilosi.Toisella meistä on ihan valtava persoona, hurmaa kaikki. Sitten on ujompia, hijaisempia, äänekkäämpiä, räväkkäämpiä, rauhallisempia, taiteellisempia tai vaikkapas musikaalisempia persoonia. Mitä sitten? - Jokaiselle varmasti löytyy oma ihana luotettava persoona, ei ne maailmasta kesken lopu. Kaikki tietää, että meitä löytyy joka lähtöön myös koon puolesta. On laihoja, on hyvin laihoja, on sopusuhtaisia, on lihaksikkaita, on hieman ylipainoisia on vakavasti ylipainoisia- mitä sitten, mikä edes on normaalia? Kuka ei voisi olla yhtä onnellinen vaikka paino eroa löytyisi 100 kiloa?? Joku taas pukee mielellään päälleen sporttiset vaatteet, toinen taas klassisen tyllikkäät vaatteet, kolmas onkin jo raskaamman tyllin pukeutuja, neljäs onkin oman tiensä kulkia- mitä sitten? Eikö muka saa laittaa päälle niitä vaatteita mitkä tukevat sinua ja sinun persoonaasi, ilman että joka kolmas toljottaa sinua silmät pyörien? 
Tämäkin sipsi on normaalista poikkeava ja aivan ihana sellaisenaan.

Totuushan on, että kaikkien meidän sisällä riippuen koosta, persoonasta, luonteesta, vaatteista, elämäntyylistä on sydän joka tuntee aivan samoin surun, ilon, onnen, epätoivon. Olemme kaikki aivan yhtä arvokkaita, olimme sitten oman tien kulkioita tai emme. Jokaisella meillä on oikeus elämään, onneen, iloon, suruun, ahdistukseen, epätoivoon ja nauruun. Meillä on myös oikeus oppia hyväksymään itsemme tällaisina kuin olemme, emme saa antaa muun maailma musertaa meitä niin, että emme enään tunnista väärää oikeasta.

Muistan kuinka vuosia sitten pidimme hyvän ystäväni kanssa lähes kuukauden ajan yllä positiivisuus viestiketjua. Joka päivä sanoimme toiselle positiivisen asian toisesta, näiden avulla opin löytämään paljon hyviä - positiivisia asioita itsestäni. Vaikka vuosi sitten nostin käden ylpeänä pystöön "olen 100% tyytyväinen itseeni" ei minunkaan lähtökohdat ole olleet mitenkään idylliset. Töitä niiden eteen on tehty ja monta epäonnen hetkeä koettu, mutta nyt löydän itsestäni paljon muutakin kaunista kuin suuret silmäni, jotka oli ennen ainoa positiivinen asia itsessäni. Mikä tärkeintä olen oppinut, että tärkeintä on se mitä meillä on, eikä se mitä meillä ei ole. Jos minä olen pystynyt hyväksymään itseni tällaisena tapahtuma-alttiina höseltäjänä ja oma elämänkulkijana mikset sinäkin pystyisi? 


- Olet ihana, rakas ja täydellinen juuri tuollaisena. Elä murhedi sitä mitä sinulla ei ole, nauti siitä mitä sinulla on! :) <3

torstai 7. marraskuuta 2013

Don't worry be happy!

Aina ei elämä mene, niinkuin sen on suunnittelut menevän.. Tähänhän totummekin kyllä jo oikeastaan lapsina. Jokainen meistä on varmasti joskus itkenyt kaupassa kun ei ole saanut haluamaansa barbieta tai rekka-autoa mukaansa, vaikka onkin aina halunnut juuri sen hyllyllä houkuttelevalla paikalla olevan lelun. Äiti / isä yrittää siinä sitten kiukkuisena selitellä sinulle, mikset juuri nyt saa kyseistä lelua, yrittää vielä lopuksi lohduttaa, että joulupukilta sen voisit sitten myöhemmin toivoa, mutta ei nyt- ei tänään. Eihän se paljoa sinua lohduta sillä hetkellä kun huudat pää punaisena, silmät tulvien, että haluat sen  lelun nyt heti, etkä jouluna!! Lisäät vielä perään, että et todellakaan kestä elämää ilman sitä- lupaat olla maailman kiltein lapsikin vielä kaiken huipuksi jos vain nyt saisit sen. Et kuitenkaan saa lelua ja päätät murjottaa koko elämäsi, kun et kerrankaan saanut sitä mitä halusit. Äiti, isi ja maailma on ihan tyhmiä!

...Kuitenkin muutaman tunnin myöhemmin, kauppareissun jälkeen
et välttämättä enään muista kyseistä lelua, mitä ilman et vielä kaksi tuntia sitten voinut elää. Kirjoittaessassi kuukauden myöhemmin kirjettä joulupukille, oletkin jo saanut miljoona eri ideaa siitä, mitä haluat lahjaksi.

Lapsuus on kuin villasukan tekoa, ensin rakennetaan varsi, sitten vasta luodaan pohja.

Sama asiahan meihin pätee oikeastaan vielä aikuisinakin. Aina emme saa sitä mitä haluamme niin hartaasti ja kovasti. Ajtelkaapas nyt! Olemme ensin rakentaneet elämäämme kuin tornia, vuosi vuodelta vehvemmaksi. Ollessamme huipulla tapahtuu jotain ja yhtäkkiä koko torni taas huojuu ja ehkä romahtaa maahn astikin. Mitä silloin oikein ajattelemme? Ainakin näin äkkiseltään mietittynä  aivan samaa kuin se lapsi epätoivon partailla, ilman lelua kaupassa, vanhempien kanssa. Päässä kiehuu, elämä inhottaa ja kaikki tuntuu kurjalle, missään ei ole mitään järkeä ja kaikki on yhtä painajaista. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että pystymme mielen sisällä vaikuttamaan lähes kaikkeen mitä koemme. En haluaisi itse käyttää sekuntiakaan elämän suremiseen/ stressaamiseen, tiedän sen kuitenkin olevan mahdoton tehtävä..

Sairastuin lauantaina kamalaan mahakipuun, luulin sen aluksi olevan mahatautia- lopulta kuitenkin makasin sairaalassa leikkuupöydällä vatsa auki. Ennen sitä huusin pää punaisena, silmät tulvien kurjaa elämääni, sitä miten asiat ei nyt ollenkaan mennyt miten halusin. Olin valmis tekemään mitä vaan, että saisin kivun HETI pois, sillä minun olisi pitänyt mennä elokuviin ja viettää laatuaikaa rakkaideni kanssa. Yhtäkkiä päässä surisi sekasorto ja en nähnyt elämässä enään sekuntiakaan pidemmälle. Tunsin vain kivun ja epätoivon, huudon minäkö positiivinen?? Makasin näiden mietteiden vallassa salissa, hassun näköisellä pöydällä ja hengitin anestesialääkärin coctailia ja yhtäkkiä en muista mitään. Herättyäni kipu oli lievittänyt ja syypää mahakipuun oli leikattu pois, olin helpottunut ja jatkoin yöunia.





Aamulla herättyäni tokkurastani olin onnellinen, sillä kipu oli helpottanut ja elämä tuntui taas paremmalle paikalle. Hiljalleen aloin taas uskoa siihen, että elämä vie voiton ja pian olen taas kotona. Lääkärit ja hoitajat onnittelivat minua positiivisesta elämän asenteesta ja hyvästä suhatutumisesta asioihin. Toivoivat, että en koskaan luopuisi siitä. Silloin viimeistään päätin, että en anna ikinä minun vaivalla rakennetun "uskon tornin elämään" hajota. Aina kun se horjuu tai romahtaa maahan- kasaan sen varmasti uudelleen, heti kun vain pystyn ja jaksan. Ensin poistan vanhan liimaan tippuneesta palikasta ja laitan uuden vahvemman liiman tilalle, toivon että liima kestää pidempään ja tiedän että tarvittaessa voin liimata sen uusiksi. Vaikka luulin lauantaina tornini romahtaneen täysin, en oisi ikinä uskonut, että tornini olisi taas pian pystössä kokonaan ja asenne elämää kohtaan olisi taas varmempi. Minä en helpolla enään kaadu nurin ja jos kaadun otan jalkani alle heti kun vain pystyn ja nousen ylös.


 Sitä minä vain yritän teille nyt kertoa, että muistakaahan kaikki te ihanat, että elämä on ainutlaatuista aikaa kokea mahtavia asioita, eläkää antako vaikeuksien olla esteinä, ainoastaan hidasteina. Meitä jokaista varmasti koetellaan elämässä, mutta jos uskomme siihen, että jokainen koetus kasvattaa meitä ihmisenä on helpompi kestää pettymykset. On sanottu, että jokaisen surunkyyneleen jälkeen koittaa myös onnenkyyneleet, kunhan niihin vain uskoo. Sanotaan myös, että vain vahvat ihmiset saa koetuksia liikaa, sillä he ovat ainoita jotka niitä jaksavat kantaa. Näihin uskoen voidaan sitten myös onnellisin mielin joskus vanhempina keinua kiikkustuolissa ja miettiä hymyssä suin"MINÄ SELVISIN"! :)
OOTTE IHANIA!

(Nipsukin nauttii elämästä..)
Love by Tiiti